Pienen tytön haave ihmisten hoitamisesta on toteutunut.
Nuoren naisen unelma maailman muuttamisesta on edelleen käynnissä.
Minulla on ennen kaikkea hoitajan sydän. Se on ollut elämäni tärkein kompassi – ei aina helpoin, mutta useimmiten oikeaan ohjaava.
Me, jotka olemme lähteneet hoitotyöhön kutsumuksesta, tiedämme, ettei sydämen viitoittama tie ole yksinkertaisin. Mutta juuri se antaa voimaa jatkaa ja uskallusta kohdata ihminen ihmisenä.
Me voimme muuttaa maailmaa kohtaaminen kerrallaan.
Olen oppinut, että todellisia ja nopeasti vaikuttavia keinoja ovat ihmisen arvostaminen, aito kohtaaminen, lempeä kosketus, nöyryys ja ihmisyys.
Me voimme käydä avaruudessa. Me voimme kehittää tekoälyä ja robotteja. Mutta mikään niistä ei voi koskaan korvata aitoa kohtaamista. Hoitaminen ja hoivaaminen ovat ikiaikaisia – ja juuri nyt niiden voima on suurempi kuin koskaan.
Sairaanhoitajuus on antanut minulle pohjan tarkastella elämää ja yhteiskuntaa. Olemme olleet rinnalla hetkissä, joissa on ollut kärsimystä mutta myös toivoa. Olemme nähneet riittämättömyyttä ja kipua – myös itsessämme. Ja silti jatkamme: hoidamme, kehitämme ja muutamme maailmaa. Kohtaaminen kerrallaan. Ei asein eikä vahingoittaen, vaan parantaen ja yhdessä.
Tämä ilta on yksi elämäni suurista helmistä. Puhun usein elämän helminauhasta – ja minulle tämä hetki on yksi kirkkaimmista helmistä siinä.
Nuorena hoitajana ihailin Sofie Mannerheimia ja Venni Snelmania – rohkeita naisia, jotka kulkivat edellä ja raivasivat tietä vaikeina aikoina. Tänään saan kunnian liittyä tähän samaan helminauhaan. Olen sanaton ja syvästi kiitollinen.
Erityisen merkittävää minulle on, että edeltäjäni on Merja Mäkisalo-Ropponen – sydämellinen sairaanhoitaja ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on aina tehnyt työnsä rakentavasti, toisia kunnioittaen ja heikoimpia puolustaen. Hän on minulle esikuva, kuka on osoittanut, että hyvällä voi parhaiten ja pysyvämmin muuttaa yhteiskuntaamme.
Kun katson taaksepäin, ymmärrän, että jokainen kohtaaminen on ollut merkityksellinen. Toiset ihmiset ovat tulleet elämääni antamaan voimaa ja rohkeutta, toiset ovat tulleet kasvattamaan ja opettamaan. Osa hetkiä ja kohtaamisia on kutsunut hiljentymään ja keräämään voimia. Toivon, että itse voisin olla sellainen rinnalla kulkija, joka saa ihmiset kokemaan arvostusta ja löytämään omat voimansa.
Erityiskiitoksen ansaitsevat perhehoitajat perheineen. Teidän sitkeytenne ja sydämenne ovat olleet korvaamaton voima tässä kehittämistyössä. Olen nähnyt arjen ihmeitä: kuinka yksinäisyys ja turvattomuus ovat vieneet elämänhalun – mutta myös sen, kuinka uuden perheen ja yhteisön turva ja kiireetön arki ovat palauttaneet ilon jopa satavuotiaan silmiin. Tavallinen arki hoitaa.
Suurin kiitokseni kuuluu kuitenkin omalle perheelleni.
Miehelleni Karille – olet mahdollistanut tämän matkan huolehtimalla kodistamme ja lapsistamme, kun minun on täytynyt olla muualla. Ja lapsilleni Jaanille, Joonalle, Ainolle ja Aaronille – olette elämäni kaunein osa, suurin saavutus ja kunnia. Kiitos ymmärryksestä, tuesta ja rakkaudesta.
Tämä tunnustus on minulle suuri ja merkityksellinen. Se nostaa esiin myös ikäihmisten perhehoidon – toimintamuodon, jossa kodin lämpö, yhteisön voima ja kiireetön kohtaaminen tuovat turvaa ja merkitystä elämään. Vanhuus ei ole sairaus, vaan rikas elämänvaihe, jonka tulisi olla jokaiselle omanlainen.
Paljon on tehty, mutta paljon on vielä tehtävää. Perhehoidon vahvistaminen on arvovalinta – päätös siitä, että haluamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa ikääntynyt saa elää arvokasta ja omanlaistaan elämää. Tämä työ ei olisi onnistunut ilman kaikkia niitä rinnalla kulkijoita, joita olen saanut kohdata: kollegoita, esihenkilöitä, ystäviä ja omaa mummoani Railia, joka aikanaan näytti minulle perhehoidon polun. Kiitos jokaiselle, joka on ollut osa tätä tarinaa.
Näinä epävarmoina aikoina tarvitsemme uskoa siihen, että hyvällä ja sydämellä tehdyillä päätöksillä on voimaa. Kun yhdistämme voimamme, voimme varmistaa, että huominen on aina edeltäjäänsä valoisampi – meille kaikille.
Arlene Blumin sanoja mukaillen:
Niin kauan kun ihminen on varma, että tekemisellä on tarkoitus, me selviämme sekä peloista että uupumuksesta ja uskallamme ottaa seuraavankin askeleen.
Toivon, että osaisin aina katsoa niin, että näkisin jokaisessa kanssakulkijassa hyvän. Ja että osaisin katsoa asioita niin, että näkisin myös uusia tapoja turvata hyvää elämää.
Tämän vuoksi haluan päättää puheeni sanoihin, jotka ovat ohjanneet minua kauan:
"Ihmisen ei tarvitse muuttaa sitä, mitä näkee –
vain sen, kuinka sitä katsoo."
Lämmin kiitos tästä tunnustuksesta ja tästä illasta.
